Koirakuumeeni on ollut kova jo viimeiset 20 vuotta. Ensimmäiset positiiviset koirakokemukseni ovat olleet mummolan jäniskoira (Suomen ajokoira, kuten jälkikäteen sain tietää) Bella, sekä toisen mummolan dreeveri Raiku. Molemmat olivat pihakoiria, joita lapset saivat hemmotella ylimääräisillä keksin ja pullan paloilla. Jostain kumman syystä lasten seura oli koirille erittäin mieluista! Ensimmäisen negatiivisen koiramuiston koin yhdessä siskoni ja serkkumme kanssa. Mummolan edellä mainittu Raiku söi punaisesta polkutraktoristamme vetonupin. Varmaan syyttävällä sormella olisi saanut osoittaa parkkeerauspaikan valinnutta, eikä tekemisen puutteesta kärsinyttä koiraa. Silloin en koiraa ollut kenelläkään sisällä kotona vielä nähnyt, joten ulkona uskoin koiran paikan olevan. Ensimmäisen näykkäisyn sain puolestaan Bellalta, yrittäessäni auttaa sitä pullapalan tiputtua häkin oven rakoon, mihin se ei itse yltänyt. Ei olisi kannattanut. Jälkeen päin ymmärrän koiran vain puolustaneen erheellisesti ruokaansa, eikä käteenkään tullut naarmun naarmua...

Muita mukavia koirakavereita vuosien varrella ovat olleet muun muassa kultsu uros Ukko (Don), sekarotuiset Tessu (Prince of Kibitzer) ja Lisse (Princess of Zippytydoodah), kaukaasianpaimenkoira mix Tähkä, sekä espanjanvesikoira Wilma. Vaasan koiratarha Kulkurissa vastaan on tullut myös joukko ihania persoonia. Erityisellä lämmöllä muistelen aina isoa Veetiä ja pientä Weetiä. Bertta ja Aku ovat olleet myös erityisen mieleenpainuvia koiruuksia. Näistä kenet tahansa olisin voinut ottaa kotipakettiin, jos silloinen elämäntilanne vain olisi sallinnut, ja koiratarhalta lupa olisi tullut =)

Omaa koirarotuani olen miettinyt paljon ja pitkään. Lapsena kaikki lintukoirat, varsinkin irlanninsetteri, viehättivät. Nuortenkirjojen vuoksi bortsu ja tanskandoggi olivat jossain vaiheessa selkeitä ykkösvaihtoehtoja. Mahtava groenendal Kassu sai miettimään belggariakin omaksi rodukseni. Myös rhodesiankoira, dobermanni, lagotto ja dalmatialainen ovat viehättäneet kukin omasta syystään. Yhteistä kaikile roduille on ollut kuitenkin suurehko koko, jäntevä/notkea ja solakka ruumiinrakenne, sekä belggaria lukuun ottamatta luppakorvat. Kun näin ensimmäisen "mustan irlanninsetterin" Vaasan torilla noin neljä vuotta sitten, olin saman tien myyty. Kun jälkeen päin löysin rodun koirakirjasta, tuli koneeni eniten vierailluksi sivuksi Suomen sileäkarvaiset noutajat ry.

Pitkällisen haaveilun ja kennelien kotisivujen kyttäämisen jälkeen yli 20 vuoden odotus vihdoin palkitaan :) Kotiin saapuu hieman alkuperäisiä suunnitelmia aikaisemmin jo tammikuussa pieni ja musta flattityttö Helmi, Filurin Villi-Viini. Helmi oli kasvattajan antama "työnimi", mutta mielestäni niin osuva, kuvaava ja hieno, ettei sitä ollut tarvetta muuttaa yhtään huonommaksi :)

Tämä blogi kertoo siis Helmin kasvusta, elämästä ja matkasta kohti suurta koiruutta. Toivotaan että nimi on enne :)